torstai 23. tammikuuta 2014

Väsynyt itkemään





Mä olin  niin väsynyt, että mikä tahansa mikä aiheutti pienintäkään vaikeutta, tai meni alamäkeen sai minut itkemään. Itkin kävellessäni kouluun, siitä etten jaksanut kävelläm, itkin ruokapöydässä, koska oli väärää ruokaa tarjolla. Itkin siitä, että pahoitin äidin mieltä sillä, että itkin. Itkin siitä etten saanut kengännauhoja sidottua. Itkin ja itkin. Olin jo väsynyt itkemään, ja itkin siitäkin.  Olin pohjimmiltani niin loppu, että pelkästään hampaiden peseminen vei voimani. Olin vain niin loppu. Tiedostin mistä ongelmani koituivat, mutten halunnut myöntää itselleni olevani sairas. En ollut valmis jatkamaan lääkkeiden syöntiä, vaan edelleenkin piilotin ne rasiaan. En ollut valmis myöntämään olevani heikko. Tahdoin todistaa itselleni ja muille, että olin täysin normaali. Ettei minun takiani tarvinnut siirtää jokaista pöydän kulmaa ja joka ikistä asiaa lattialta, etten vain kaatuisi. En voinut nukkua öitä, sillä tunsin etteivät voimani riittäneet nukkumiseen.

Kaikki tuntui ylitsepääsemättömältä.

- Jaida, itsensä loppuun kuluttanut kyynelprinsessa

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Pelon oma

Kyyneleet valuivat silmistäni, mikään ei olisi saanut kyynelteni tuloa loppumaan.  Jalkojani särki. En jaksanut juosta enää yhtään. Tunsin olevani hukassa, uppoamassa suureen mereen, minä pienoinen. Vaikka toivoin olevani yksin, tiesin etten ollut. Ainq joku seurasi, kuunteli, vakoili, ahdisti, ei jättänyt yksin. Sydän hakkasi lujempaa kuin ikinä, tunsin kun paloin. Olin tulessa. Edes valuvat kyyneleeni eivät sammuttaneet tulta. Olisin halunnut kiljua, mutta ääntä ei tullut ja silloin he olisivat löytäneet minut. Varjot vain seurasivat juoksevia jalkojani. Puut liikkuivat ja yrittivät neuvoa minua seuraamaan itseään. Mutta minua pelotti, ne olivat pelottavan näköisiä. Tahdoin vain kotiin ja olla taas se lapsi, jota äiti rakasti ja otti syliin ja sanoi ettei ollut mitään hätää. Mutta ei asia ollut niiin helppoa. Kotonakin minua seurattiin. Ja peloteltiiin. En saanut ikinä olla ilman pelkoa. Se seurasi minua, niin kuin kaikki muutkin. Pelottavineen silmineen, äänekkääinen siipineen ja pakottavineen katseineen. Aivan kuin kaikki muut tietäisivät ja pystyisivät vastumaan käskyjä käskyjä. Ei sellaista vaihtoehtoa edes ollut, miksi muut sitten pystyivät siihen ?

~jaida, pelon oma

Pettymyslapsi

Olinko pettymys ?

Olin alittanut kriteerit, en ollut noussut tarpeaksi korkealle riittääkseni. Kuitenkin siipeni olivat pitäneet minut pinnalla. En ollut hukkunut syvän siniseen mereen, enkä paiskautunut kovaan asfalttiin. Mikä oli saanut minut pysymään ilmassa ? Minulla ei ollut mitäään mikä olisi saanut minut uskomaan itseeni. Ei mitään mikä saisi minut yrittämäään kovemmin, mutta silti olin täällä. Mikään ei nostanut minua ylös, mutta mikään ei myöskään laskenut alas. Miten kestin itseäni. Minua, ihmistä joka ei merkannut maailmalle mitään. Ihmistä, jonka olemassa olosta harva edes tiesi. Miksi Jumala siis halusi pitää minut maan päällä, eikä lähettää taivaaseen itsensä luo, parempaan paikkaan. Jumalan täytyi tehdä päätös kohtalostani, mutta miksei hän jo päättänyt ? Ottanut minua luokseen tai antanut minulle paremman elämän täällä alhaalla. Vai oliko minun tarkoitus elää merkitsetöntä elämää täällä maan päällä, ja sitten joskus kaukana tulevaisuudessa pääsisin Jumalan päätöksestä hänen luokseen, elämään hyvän elämän. Mutta miksi minun täytyi ensiksi elää elämä joka ei antanut minulle mitään, ei elämänkokemusta, ei hyviä hetkiä, ei kärsimystä, ei mitään. Elin täysin merkitsetöntä elämää. 


~ jaida, pettymys

Milloin saisin takaisin elämäni, sen minkä menetin ?


Jotain mitä jätin taakseni, mitä en voi koskaan saada enää takaisin, menneisyyteni, jota en voi enää koskaan elää uudelleen. Ne voiton hetket, jotka sain kokea, ne hetket jolloin tunsin olevani minä, voittaja. Voisinkohan enää koskaan tuntea mitään niin ihanaa ja iloista, kuin silloin ? Ajatuksen tasolla kyllä, tunteiden tasolla, en.

Miksi elin elämäni parhaimmat hetket aina yhdessä rytäkässä. Miksen pystyisi sijoittelemaan niitä huonoille ajanjaksoille, hetkille jolloin toivoisin jotain tapahtuvan. Kun ja jos jotain sitten joskus tapahtui jotain niiin kaikki tulevat yhdellä rytinällä ettei tapahtumia pysty ymmärtämään saatikaan sisäistämään elämänsä parhaita hetkiä. Onko tarkoitus, että elämän parhaat hetket tajuaa vasta kiikkustuolissa vanhana, jolloin on aikaa miettiä elämänsä kohokohtia ?

Edelleenkin esitän kysymyksen; miksen voisi suunnitella elämääni ?



~ jaida elämänsä suunnitelija ja ikuinen mitä jos-ajattelija

tiistai 5. marraskuuta 2013

Minä... Isona?

Minä isona. Vaarallinen pelottava ja monimutkikas termi. Eläisinkö enää silloin, eläisinkö edes ensi kesänä enää? Selviydyin päivästä ja toisesta sellaisesta. Saatoin tehdä sopimuksia päivien päähän, mutta että kuukaudien, saatika vuosien. Liian riskialtis ajatus. Kunhan selviäisin huomisesta olisin iloinen. 

Mikä meistä tulisi isoina? 
Helpolla päästessä voisimme vastata isoja, mutta kun kysymystä alkoi todella pohtimaan ei se ollutkaan niin yksinkertainen. Milloin olisimme isoja? Mitä kattaa sana "tulisi"? Miksi siinä on vain mitä? Voisiko minusta tulla vain yhtä. Eikö minusta voisi tulla herra konstaapeli lekuri kukkakauppias kotirouva suuri maailman pelasta Oona? Mikä sitä estäisi. Valinta kaikkien noiden välillä oli kovin hankala. Valinta oli aina hankala. Joskus oli monta kiinnostavaa vaihtoehtoa vähän liikaakin ja välillä vaihtoehdot olivat kaukaisia ja epäselviä. 





Löve: jaida huomiseen tuijottava herra konstaapeli lekuri kukkakauppias kotirouva suuri maailman pelasta Oona

perjantai 1. marraskuuta 2013

Ovi miltein mahdottomaan

"Minä istuin kiitotien päähän.
Jäin ihmettä katselemaan.
Kone kaunis, kuin lentäjän luusta tehty,
yllytti moottoreitaan."

Mä istuin täällä, ihan yksin ja tutkin maailmaa. Oli jotenkin outoa katsella maailmaa, niin ventovieraan silmin. Kaikki näytti niin synkältä. Kaikki hymyt olivat naamioituja niiden edessä tuijottivat ilmeät vihaiset katseet, jotka syyttivät mua. Maailma tuttu, mutta niin vieras. Kuin olisi katsellut Mona Lisa-teoksen naista hymyilemässä. Kaikki oli niinkuin pitikin, mutta silti maailma ei ollut neää sitä tuttua ja samaa.

Maailma oli niin omistatuva ja aikaa vievä, elämistä ei voinut suorittaa silmät puoliksi auki.
Mä tahdoin lentää, olla vapaa kuin lintu, mutta silti niin vangittuna tiettyihin rutiineihin. Mutta olisin vapaa lentämään minne halusin. Minne sitten lentäisin? Ehkä pilvien yläpuolelle etsimään Jumalan valtakuntaa, sitä paikkaa jonne tahdoin, mutta johon en enää jaksanut aina uskoa. Jos pytsyisin todistamaan sen paikan todellisuuden, en olisi enää elävien kirjoissa. Kuitenkin mieltäni vaivasi pieni epäröivyys siitä. Toisaalta haluaisin lentää toiseen tähteen oikealla. Siellä unohdus on liiankin helppoa. Voisin unohtaa tämän maailman ja pysyä vain siellä saaressa, jossa kaikki on mahdollista. Saattaisin myös lentää puolen hehtaarin metsään, jossa elämä olisi mukavan leppoisaa ja rauhallista. Suurimmat murheeni olisivat möhköfantit ja hunaja.




"Lentokenttien aavoilla tuulee
niin kuin ulapalla aution maan
ja kiitotien päässä on taivaassa reikä
ovi miltei mahdottomaan"



- Jaida,
 taivaaseen kurottava, maassa lojuva siivetön keijukainen

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

miksi minä ?


Kyllähän se sattuu tänään, sattuuhan se huomennakin, sattuuu se vuosien päästäkin.. Niinhän se on ?

Jos joskus ajattelit, että pääset jostain yli, niin ethän sinä päässyt, vaikka yritys olikin kova. Varsinkin ne asiat, jotka vain täytyisiunohtaa. Asiat, jotka tuottavat eniten kipua; pysyvät, painautuvat, liimautuvat ja tarrautuvat mieleen. Asia, josta et haluisi enää koskaan kuulla sanaakaan pysyy päässäsi. Sanot ettet enää muista, asia on unohdettu, se ei satuta sinua enää. Pitääkö lauseista kuitenkaan mikään koskaan paikkaansa?






Sillon kun asia koetaan, se sattuuu ehkä vähinten. Kun et oikeastaan tunne mitään, annat asian vain tapahtua. Olet järkyttynyt, et viellä tunne tuskaa mitä asia sinulle jälkikäteen aiheuttaa. Järkytyksen ohi päästyäsi, se sattuu, mutta ei vielä kovinkaan paljoa. Alat ymmärtää mitä on tapahtunut, mutta et kuitenkaan ymmärrä asiaa. Kun olet saanut tarpeeksi aikaa asialle alat myös tajuta asian oikeita laitoja, ja sillä hetkellä kun ymmärrät asian läpikotaisin se sattuu sinua eniten ?
Ja, aina kun palautat tuon hetken jolloin tajusit asian mieleesi, sinuun sattuu taas. Joskus kipu saattaa olla heikompaa, joskus se raastaa sydäntä enemmän, kun voisi kuvitella minkään satuttavan.
Asia, joka on satuttanut sinua henkisesti tai fyysisesti, tai molempia, jää aivoihisi, satuttaa sinua lopun elämääsi. Vuosien päästä et ehkä enää tunne samallalailla kipua, mutta et kuitenkaan voi täysin koskaan unohtaa asiaa. Jossain vaiheessa saatat ajatella, että olet päässyt asiasta yli, mutta ei. Todellisuudessa vain kiellät itseltäsi tuskan synnyttäjän. Joten jos haluat, että tuska ei enää tunnu, sinun pitää ymmärtää asia, tajuta asia, myöntäää asia itsellesi ja sallia kipu, jota asia sinulle aiheuttaa.
Joskus saatat alkaa epäillä omiatunteitasi. Et enää muista asiaa, syrjäytät sen. Haluat koetun tuskan katoavan. Omien tunteiden sivuun laittaminen saattaa auttaa hetken jos toisenkin, mutta auttaako se loppujen lopuksi ?
   Joskus asia taas tulee esille, ja saat tunnepurkauksen. Eikö olisikin hyvä asia kokea tuska pienissä osissa, joka päiväisessä elämässä, kun että joka kolmas viikko saada kolmen päivän mittainen järkytyskausi, jolloin asia tulee taas esille ja satutat taas itseäsi miettimällä vaihtoehtoja; "mitä jos..", "entäs jos..", " jos olisin toiminut toisin.."  Jossittelua, mitä tämä reagtiotapa antaa meille ? Menneisyyttä et voi kuitenkaa muuttaa, joten mitä hyötyä on jos mietit, miten olisit voinut välttää mieltä vaivaamasi tuskan ?  Tietenkin se on terapiaa aivoillesi, mutta eikö se satuta sinua enemmän, kun lause " tapahtui mikä tapahtui"? Toisaalta ihmiset ovat erilaisia, toiset unohtavat helposti, toisilla menee monta vuotta saada asiat, edes jotenkin hämärään, pois ensimmäisistä ajatuksista aamulla kun herää ja viimeisistä ajatuksista, kun menee nukkumaan. Eihän asian ymmärtäminen ja hyväksyminen helppoa ole, mutta siihen voi pyrkiä.
Mutta loppujen lopuksi tuska kasvattaa, olet ensi kerralla valmis ehkä jo tekemään toisin. Jos et pysty muuttamaan sitä mitä tulee eteen, pystyt muuttamaan omaa reagtiotasi. Olet vahvempi kerta kerralta.

"Puoltakaan en sun kivustasi voi tietää"

Ihmiset sanovat, että ymmärtävät, tajuavat ja haluavat auttaa. Päässäsi pyörii ajatus, että ei kukaan voi ymmärtää. Joten eikö olisin mukavampi kuulla lause " Puoltakaan sun kivustas en voi tietää."  Ihminen myöntäisi, ettei voi tietää miltä sinusta tuntuu, mutta yrittää kuitenkin auttaa. Lohduttavaa. Vaikka toinen olisikin kokenut saman, hän ei voi tietää miltä juuri sinusta tuntuu samaisella hetkellä, reagtionne asiaan voivat olla aivan erilaiset.
" Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää mut joku aamu mä tiedän sen sä heräät huomaamaan sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan." 
 Eikö olisin parempi, jos toinen vain antaisi sinun nojata itseensä ja olisi fyysisenä tukenasi. Hetkinä jolloin olet palasina henkisesti, et välttämättä kaipaa henkistä tukea, vaan fyysistä. Sitä toivon kipinää, että jaksat herätä seuraavana aamuna. Sillä tiedät, että joku pitää sinut pystyssä. Sitten kun olet saanut asian selväksi omassa päässäsi, tarvitset henkistä tukea, ihmistä, joka kuuntelee ja ei väitä kokeneensa samaa tai jotain yhtä tuskallista tai jopa tuskallisempaa vaan ihmistä joka kuuntelee juuri sinua vaivaamia asioita. Vaikka olisi itse kokenut jotai paljon kauheampaa ja tuskallisempaa, toiselle pienet asiat, saattavat aiheuttaa paljon enemmän tuskaa ja kipua kuin toiselle. 

Anna ihmisen kokea oma tuskansa sellaisena kun hän sen tuntee, älä vähättele toisen kipua.


<3:lla
kivuista kärsivä;
 Jaida, joka toivoo onnea jokaiselle..